Winstonin lahjahetki

Nyt on sitten muut lähteneet Ruotsiin, minä ja Winston jäimme Osloon. Kahvin tein Mielen kahvikoneella, joka jauhaa tuoreet pavut joka kuppiin. Arjen luksusta.
Minun pitäisi kiireesti alkaa litteroimaan haastatteluja joita olen tehnyt maisterityötäni varten, mutta sitä ennen palaan vielä hetkeksi vuoristojoulun tunnelmiin.

Jouluaattoaamuna aloimme sitten purkamaan lahjakasseja...lahjoja oli taas kertynyt, vaikka joka vuosi päätämme että tänä vuonna ei sitten niin paljon lahjoja :). Tärkeintä joulussa kun kuitenkin on sen sanoma, lämpö ja yhdessäolo. Joinakin vuosina lahjoja onkin sitten vähemmän, toisinaan taas enemmän. Emme tee siitä puolin eikä toisin mitään periaatekysymystä.

Suurin osa lahjoista on kuitenkin aina todella käytännöllisiä juttuja (sukkia, urheiluvaatteita, keittiöjuttuja, jotain yhteistä kivaa kotiin, kirjoja, konsertti- ym. lippuja/ elämyksiä, lahjakortteja, kosmetiikkaa, hyvä peli yms.) joita oli kiva antaa ja kiva saadakin lahjaksi.

Vaikka onkin aikuinen.

Jouluna on onneksi ihan virallinen lupa olla lapsenmielinen. (Ja kaikkina muinakin päivinä...)
Olin jälleen kerran aidosti iloinen ja onnellinen lahjoistani, tunsin että ne oli ajatuksella ja rakkaudella juuri minulle ajateltu ja hankittu. Suurkiitos! 

Ja Winstonillakin oli oma lahjahetkensä. Asettelimme lahjat aattoaamuna kasseista ensin ihan vain pienelle pöydälle ja lattialle. Ajatuksenamme oli että nyt ei niin haittaa vaikka lahjat ovatkin esillä, kun ei ole pieniä lapsia. 

(Vaikka kyllä isommatkin lahjoja hypistelee...se on osa joulua vaikkei enää kellarista äidin piiloja tarvitsekaan etsiä...)

Mutta, emme tulleet ajatelleeksi että meillä oli mökissä mukana utelias, kaikessa mukana oleva koira.
Ja niinpä joululounasta valmistaessamme kuului yhtäkkiä Winstonin surkeinta itkua, väliin vähän vaativampana, jopa harvinaista haukuntaa...kaikkea tätä vaihtelevin melodioiden säveltäminä ja tajusimme että Winstonhan oli kovastikin lahjojen perään.
Eikä olisi jaksanut odottaa enää yhtään.

Winston oli hyvin päättäväinen ja tassuillaan siirteli lahjoja.
Välillä se nousi penkille seisomaankin...joulupukinko arveli ikkunasta näkevän?
Mielestämme tämä kaikki oli kovin suloista ja huvittavaa. 

Mieheni filmasikin tästä pienen kivan pätkän.

Mutta, koska Winstonhan ymmärtää kaiken puheen:) niin kerroimme sille selkeästi ja asiallisesti että kyllä sinun pitää vielä odottaa, kello on vasta kaksitoista. Se sai sitten muutaman maksakarkin ja tulikin näennäisesti ihan tyytyväiseksi. Ja näytteli? sitten nukkuvaa...oikein kuorsausäänenkin sai aikaan.

Jatkoimme omia touhujamme ja puhelimme tapahtuneesta.

Katsoimme hetken päästä tyytyväisinä (melkein ylpeinäkin - kerrankin oikein onnistuneina koirankasvattajina) tottelevaista koiraamme...ja joka edelleen ihan hiljaa...
makasikin lattialla erittäin tyytyväisenä pureskellen joululahjastaan löytämäänsä hammasharjaa 

(= koirien purutikku).

Aikaisemmasta oppineena oli Winston siis tällä kertaa mennyt penkomaan lahjoja ääntä pitämättä ja nopeastikin. Ja kaikkien noiden lahjojen seasta sitten löytänyt ja ottanut oman lahjan! Mihinkään muihin lahjoihin se ei ollut koskenut, siirrellyt vain.

Sitten Winston oli aukaissut lahjan. Edelleen ääntä pitämättä (siinä oli paperit ja ihan kunnon nauhat ym.), löytäen sieltä tuon pallon ja sen pallon sisään piilotetun purutikun.
Kaiken tämän Winston siis teki hiirenhiljaa eikä bulldoggimaisesti rymisten kuten tavallisesti.

Paperi ja naru oli taitavasti aukaistu.
Ehkä kuitenkin hieman hätäisen oloisesti:)

Se että se aikaisemmin oli nukahtavinaan olikin ollut ihan hämäystä...olemme ihan varmoja että sillä oli toimintasuunnitelma valmiina ja se odotti vain että ihmisväki menisi takaisin touhuihinsa.

Sellainen oli Winstonin lahjahetki.
Sen jälkeen lahjapino ei sitä kiinnostanutkaan.

Rakas hupsu koira. Vai kettuko se on?
Ainakin kettumaiset on kujeet epelillä tuon tuosta.
Mutta ei sitä voi olla rakastamattakaan. Niin kovaa että sydämeen sattuu.

Milli

Ps. Kuvien laatu on heikohko koska kuvaajaa niin huvitti koko tilanne ettei kuviin oikein tullut keskityttyä.