Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Kiitos kaikille kommenteista. En ole käynyt blogissa taas pitkään aikaan, mutta nyt tuntuu siltä että olisi aika kirjoittaa.
Tassujen äänien sijasta meillä asuu nyt suru. Se on hiipinyt huoneisiin ja sydämiin.

Meidän rakas, ainutlaatuinen kultapoika Winston nukahti ikiuneen keskiviikkona tammikuun 21., iltapäivällä.
Allergiat ja kroonisen furunkuloosin saimme pidettyä hoidoilla ja lääkkeillä kurissa, mutta lopuksi tuli nivelrikko niin kivuliaaksi ettei enää mitkään kipulääkkeet /ruiskut auttaneet. Ilm. sillä oli myös alkava vatsakatarri ja sitä ei olisi enää voitu lääkitä koska Winston oli resistentti melkein kaikille antibiooteille. Ja niissäkään kivuissa emme olisi voinut helpottaa mitenkään.
Emme olisi enää myös uskaltaneet jättää Winstonia enää yhtään yksin...edes hoitoon jollekin. Olimmekin vuorotellen tai yhdessä sen kanssa ympäri vuorokauden viimeiset kuukaudet.

Winston oli niin suuri persoona,
perheen ja elämän keskipiste,
että se nukkuessaankin täytti koko talon.

Mutta sitten kun nukkumista rakastava rakas koira  ei enää saa nukuttua...se alkoi lopuksi heräilemään joka yö; vaeltelmaan, vaihtamaan paikkaa, läähättämään kivusta. Kokeiltiin uutta ruiskua.
Se huoli toisen puolesta, se sydämen kipu. Sitä on vaikea sanoin kuvailla.
Et joutunut valvomaan yksin, meistä aina joku oli kanssasi. Lohduttamassa, olemassa läsnä mutta eihän se kipujasi poistanut.

If it should be that I grow weak 
And pain should keep me from my sleep,
Then you must do what must be done,
For this last battle cannot be won.

You will be sad, I understand.
Don't let your grief then stay your hand.
For this day, more than all the rest,
Your love for me must stand the test.

We've had so many happy years.
What is to come can hold no fears.
You'd not want me to suffer so;
The time has come -- please let me go.

Take me where my need they'll tend,
And please stay with me till the end.
Hold me firm and speak to me,
Until my eyes no longer see.

I know in time that you will see
The kindness that you did for me.
Although my tail its last has waved,
From pain and suffering I've been saved.

Please do not grieve -- it must be you
Who had this painful thing to do.
We've been so close, we two, these years;
Don't let your heart hold back its tears.

Mutta kyllä me  Winston itketään, ja kaivataan. Vaikka tiedostammekin että sinä et olisi enää jaksanut. Rakkaus ja kaipaus kulkee käsi kädessä.

Rakkaudesta...kuulit varmasti 100 kertaa joka päivä kuinka rakas poika olet ja kuinka hyvin teet asioita. Sinähän olit mm. ihan fantastinen muita koiria kohtaan, vaikka muuten usein olitkin jääräpäinen jässykkä erityisesti kävelyreissuilla. Mutta sillä jääräpäisyydelläkin sinä meidät hurmasit, kaikki sinussa oli rakastettavaa.

Ja ne kaikki pesut, harjaukset ym...tiedän että ymmärsit nekin rakkauden tekona. Tai kun minä nukuin sohvalla, että sinä mahduit hyvin "papan" kainaloon. (Veit parhaimmillasi, selällään nukkuessasi reilusti yli puolet parisängystä )Ym. ym...tiedän että tiesit olevasi rakastettu ja ihan erityinen. Meidän puheluistaikin varmaan puolet käsitteli sinua...ja joka kerta halusimme kuulla sun hengitystä, leikkiääniä tms. Se nosti aina hymyn huulille, onnentunteen sydämeen missä tahansa olikin.

Tunne ja kaipaus ei todellakaan katso karvoja, se on sydämessä. Joka sanoo että "Sehän oli vain koira"...ei ole koskaan akastanut koiraa.
Sinäkin hellit ja suukottelit, ja saimmekin rakkautta monen kymmenen kilon voimalla. Ja sen tunsi...Videopätkällä (jonka lataus ei oikein onnistu) lepäilemme Tornitalon remontin keskellä.
Sanoimmekin aina että on ihanaa kun on koira joka kestää rutistuksen!

Se hetki, jota olimme välttäneet, kieltäneet...  kun jouduimme viemään  sinut eläinlääkäriasemalle saamatta sinua taas mukaan. Olimme valinneet iltapäivän, koska silloin sinulla oli aina päivän paras hetki.
Kävimme vielä kävelemmässäkin, kaikki yhdessä...haistelit ja merkkasit lääkäriasemankin kulmat muistoksi kaikille.

Eläinlääkärissä käynti oli Winstonille tuttua ja se tykkäsi siitä.
Sehän rakasti huomiota.
Mutta se oli erilainen viimeisellä kerralla, vaikka se silloinkin ihan oma-aloittesti kävelli vaa'alle ja punnittavaksi. Sulomuikkunen.
Mehän käytiin "punnitsemassa" sitä tuon tuosta kävelyreissun varrella olevalla asemalla.
Koska se niin tykkäs käydä siellä :). Kuva ei ole tammikuulta.

Kun kaikki oli ohi, palasin sisään varmaan 10 kertaa. Haistamaan ihanan tuoksuista turkkiasi viimeisen kerran, antamaan viimeisen suukon, viimeisen halauksen. Lopulta oli pakko lähteä:

Jeg stryker over din brune pels, men halen din vifter ikke mer.

Øynene dine er lukket igjen, over øyne som ikke ser.

Ditt gylne hjerte har sluttet å slå - aldri mer løpe, hoppe, gå-

Alt er slutt…., det er over nå

Jeg legger hodet mitt ned mot ditt, og tårene drypper som blod.

Aldri mer skal det bli som før - aldri mer ”oss to”.

Som isende kulde inni meg, kjenner jeg noe dør med deg.

Jeg må reise meg, sier de, - jeg går mot en dør. Der ute går livet videre som før.

Jeg snur meg – du ligger så livløs og stille. Du kan ikke komme, selv om du ville.

Skriket vil ut, men jeg lukker min munn.

Hvem var det som sa ”Bare en hund”…..

Sain ihanalta ystävältä kortin jossa luki:

Muistoista aika kasvattaa lohdutuksen.

Ajan parantavaan hoitoon uskoen, Winstonia koskaan koskaan unohtamatta, menemme päivä kerralla eteenpäin. Kevätaurinko paistaa ulkona ja minä mietin kuinka Winston olisi ollut onnessaan auringosta...

KIITOS KAIKESTA URHEA PIENI WINSTONIMME!

Toivomme todella että näemme sinut vielä, 

ja että nyt leikkiä kirmaat rakkaan Impalan ja muiden koiratuttujen kanssa ...

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, 

Milli