Kyllä se tästä

Ajattelin just näin, kun A lähti taas Ruotsiin, minä jäin tänne viikonlopuks töihin. Tai oikeastaan menen vasta huomenna- olen luvannut olla yötöissä niin että mahdollisimman moni norjalainen saa sunnuntaina juhlia kansallispäiväänsä. 17.mai - taas! Tuntuu ettei siitä kauan ole...

Sunnuntaina Olso taas täyttyy juhlivista ihmisistä- on se erikoinen päivä! Monien norjalaisten mielestä vuoden suurin juhla.
Minunkin mielestä se on hieno päivä, muttei se koskaan samanlaista merkitystä saa kuin norjalaiselle.

Minä en oo yhtään kirjoittanut taas. ..gradua siis. Eilen illalla laitoin muistitikun koneeseen ja onhan sekin parempi kuin ei mitään. Ja aion vaikka väkisten kirjoittaa tänään jotain. Ja juuri siitä ajattelin että kyllä se tästä- puolet työstä kirjoitettu.

A tekee meille keittiötä Tornitaloon, on niin jännittävää mennä sinne sitten ensi viikonloppuna kun aika paljon on varmaan jo pystyssä! Silloin saan myös kaikenlaisia juttujakin joita olen tilannut Lillemorille...mm. Hollannista. Koirantarvikkeet ovat kuitenkin osa sisustusta. Bulldoggien jutut olivat liian isoja...

Ikävä Winstonia vaivaa päivittäin, toivon ja uskon että Lillemor helpottaa siinä. Niin ainakin hyvä ystäväni sanoi joka otti uuden koiran kun joutuivat entisestä luopumaan ja kehoitti tekemään saman. Winstonkin helpotti kun Impalasta jouduttiin luopumaan- talo ei jäänyt koiratta. Ystäväni sanoi ihan samanlailla kuin minä ajattelen, että ilman ainutlaatuisia kokemuksia koiranomistamisesta ei meillekään uutta tulisi. Vaikka se menettämisen päivä tulee aina jossain vaiheessa eteen, on sitä ennen eletty miljoonia hyviä ja kauniita hetkiä joten se on sen arvoista.

Juuri luin tuollaisesta Shih-Apsosta joka oli 14 vuotias, ja ihan hyvässä kunnossa vielä... Sehän tällaisessa mix-koirassa on vielä enemmän kuin muissa ettei ihan tiedä minkänäköinen Lillemorista tulee aikuisena. Tässä on yksi esimerkki:

Nehän usein vaihtaa turkinvärin vaikka olisivat olleet tummempia pentuina.

No...ei sillä niin väliä. 

Lillemor on Lillemor ja meille varmasti rakas vaikka siniseksi muuttuis.

Toivotanpa hyvää viikonloppua jos joku tänne eksyy !

Kun kaipaa tassujen ääniä

Laitoin just kahvikoneen lämpiämään ja kirjoittelen sillä aikaa pari riviä. En taaskaan saanut itse vastattua kommenttiin, turhauttavaa.

Kiitos Scarlet onnitteluista. Me todella odotetaan Lillemoria innolla ja kaivataan koiraa taloon. Sen kaipauksen meidän Impala ja Winston meihin rakkaudellaan herätti. Siitä että meillä oli karvainen perheenjäsen tuli niin tärkeä osa meidän identiteettiä, ja antoi niin paljon. Koirathan oli ihan keskipisteitä meidän elämässä. 

Nuo kaksi koiraihanuutta muutti meitä ihmisinä valtavasti, enkä kaipauksen tuottaman kivunkaan vuoksi antaisi koskaan niitä vuosia pois. Joka päivä muistamme heitä kaipauksella, juttelemme heistä jne. Sydämestä kouraisee ihan oikeasti: fyysisesti ja henkisesti ja se tekee kipeää. 

Vieläkään en tahdo uskoa että tämä viimeisin, Winston, Wimppu mamman kulta on pois. Antaisin mitä tahansa että saisin sen viereeni.

Rakkaus ihmisen ja koiran välillä on jotenkin niin aitoa ja kaunista, ja Winstonin ja Impalan muistoksi istutamme kaksi kaunista puuta Tornitalolle, 

niiden istutusmultaan sekoitamme vähän polttotuhkaa.

Vähän epäselvä kuva- netistä lainattu. 

Mutta tällaisia koristekirsikkapuita istutamme kaksi. Ne kukkivat aina kauniisti näin keväällä - lempivuodenaikanani. Tänäänkin ihailin niitä Oslossa. 

Hoitelen sitten puita rakkaudella, ja Lillemorille kerron niiden varjossa tarinoita maailman ihanimmista "koira-isoveljistä". 

Minä olin eilen ihan superaktiivinen yövuorojen välissä...tavallisesti satsaan ensisijaisesti lepäämiseen. Anyway,  ensin olin keskellä päivää keskustassa onnittelemassa yhtä työkaveria joka meni maistraatissa naimisiin ja sen jälkeen lounaalla. Sen jälkeen tehokasta nukkumista pari kolme tuntia kunnes lähdin vanhojen työkavereiden kanssa illalliselle. Me kutsumme porukkaa varaperheeksi...ja tapaamiseen tuli yksi entinen lempityökaveri jota en ole tavannut pitkään aikaan muuton takia. Oli vain mentävä vaikka väsytti. 

Tänään otankin ihan rennosti vaikka onkin vuotuinen Holmenkollen-stafett ja meidän osastolla oma joukkue! Olis voinut mennä iltapäivällä heiaamaan ja sen jälkeen sushille ihan tuohon meidän viereen. Mutta taidan jättää väliin...

Juon nyt sen kupin kahvia ja katson jakson englantilaista krimiä NRK-tv:ltä. En tiedä näkyykö Suomessa mutta kannattaa kurkata. Siellä on usein monia hyviä sarjoja, paljon englantilaisia joista tykkään kovasti. 

Kuulumisiin, 

Milli

Muuttoa ja muutoksia

Me ollaan sitten lähdetty Valkoisesta talosta. Jotenkin on haikea mieli tietenkin kun ovet viimeisen kerran pani lukkoon. Samalla se oli helpotus, eihän me kahta asuinpaikkaa samalla paikkakunnalla voida pitää. Elämä sisältää paljon luopumisia...
Tässä on yks kuva (kaikki kuvat on otetu puhelimella:)) huhtikuun alussa, kun paljon on jo tyhjennetty ja jos katsoo tarkkaan yläkerran ikkunaa niin näkee että siellä on uusi remontti käynnissä. Perhe, joka muutti taloon huhtikuun lopussa sai kaksostytöt helmikuussa ja tarvitsivat yhden makuuhuonen lisää. He saivat luvan alkaa remontin teon ennen varsinaista muuttoa.
Iloitsen siitä kun talo ja puutarha täyttyy lasten äänistä.

Paljon hyviä hetkiä tässä talossa vietimme. Kiitos niistä.
Nyt on seuraavan perheen aika tehdä muistonsa tässä talossa.

Me pakattiin ja kuskattiin sitten muuttokuorma poikineen!! HUH-HUH!! Mm. Tornitalolle,  jonka tuleva kirjasto on Täynnä tavaraa. (lisäksi A:n vuokraama tallitila).

Sattui myös niin sopivasti että meillä tyhjeni yksi asunto Tornitalossa juuri huhtikuun alkupuolella ja vasta kesäkuun alussa muuttaa seuraava perhe sinne. Olemme sitten ottaneet sinne sen verran tavaroita että elämme niillä nämä muutamat viikot kun olemme Ruotsissa.
Asunnossa tulee usein sellainen New Yorkin ullakkoasunto-fiilis, varsinkin makuuhuoneessa.
Se on aivan ihana...

 Meillä on puutarhakalusteet sisällä tässä väliaikaiskodissa...

Makkarista

Pieni konttorinurkkauskin meidän piti värkätä, kun kaikenlaista paperihommaa on molemmilla.
Ja, ei. En ole valmistunut maisteriksi kun en ole mitään kirjoittanutkaan. Kertakaikkiaan ei aika ole riittänyt...olen töissäkin tehnyt varmasti yli 100% koko kevään. Mutta nyt on Pakko- alkaa kaikki hermostumaan muhun, haha:). Pitäis kuulemma priorisoida erilailla? :D.

Meidän tulevaa asuntoa Tornitalossa nyt sitten vielä tehdään. Yksi kylpyhuone ammeella on viittä vaille valmis, keittiö kodinkoneineen on tilattu, ja kyllä se siitä.
Tornitalo on fantastinen asua - ei vähiten ympäristönsä vuoksi. Siellä on NIIN hiljaista, luonnonäänet vain kuuluu. Valtavasti linnunlaulua aamusta iltaan.
Asukkaatkin ovat todella mukavia jne.

                      Rappukäytävän ikkunasta otettu kuva ilta-auringosta vappuiltana...

Tornitalon toiselta puolelta...kuvan olis tietenkin voinut suoristaa mutta olkoon. 

 Tuo portti me ollaan teetetty, itseasiassa niitä on kolme. Toinen joka myös on iso ja sitten pieni joka saa johtaa metsään kävelypolulle. Ne eivät ole vielä paikallaan kun emme ole vielä kerenneet aidantekoon/tilaukseen asti. Emmekä ehdikään vähään aikaan.

Minusta on pikkuhiljaa tullut melkein viherpeukalo :).  Tai ainakin koko ajan haluaisin ostaa uusia kukkia ulos ja suunnittelen puutarhaa. Aika hyvin olen saanut kukat elämään vaikka pendlaankin, välillä muistutan työmiehiä että he kastelisivat niitä jos olen kauemmin pois. 

Elämän pieniä iloja onkin pelargonia joka kukkii talvehtimisen jälkeen:

Ikävä Winstonia on päivittäinen matkakumppani. Yhtäkkiä se vain tulee ja valtaa koko mielen. Olimme päättäneet että meille ei enää koskaan tule koiraa, kuka kestäisi enää yhtään menetystä? 

Sitten aloin/aloimme puhumaan että on niin tyhjää kun ei ole koiran tassun ääniä, nukun huonosti yövuorojen välissä kun ei ole tuhisevaa koiraystävää jne jne. Koti ei tuntunut samalta ilman koiraa.

Ja niinpä meille tulee kuin tuleekin uusi koira! Ei tule bulldogia koska niin pelkäämme sairauksia ja sitä huolta mitä se meille ja koiralle aiheuttaa...vaikka ne muuten ovat ihan erityisen lähellä meidän sydäntä.  Entisiä rakkaitammehan tämä uusi koira ei korvaakaan, mutta koemme kuin se olisi Taivaan tervehdys Impalalta ja Winstonilta meille. Ja ihan oma persoonansa.

Harkittuani (olen saanut aikalailla itse päättää rodun) ja tutkittuani päädyin Shih Apsoon, eli 

Shih Tzun ja Lhasa Apson ristetykseen. Pieneen temppelikoiraan, jotka rotuna ovat satoja vuosia vanhoja - munkkien koiria Tiibetistä. Nuo maininut rodut  ovat aikalailla samannäköisiä pieniä pitkäturkkisia koiria molemmat ja niiden ristetys on kovin suosittu Ruotsissa. 

Toivomme tervettä, pitkäikäistä koiraystävää...ja päädyimme siksi pieneen/ tavallaan sekarotuiseen, koska emme ole kiinnostuneita näyttelyistä ym. Mieheni veljellä oli pieni sekarotuinen joka eli 19 vuotiaaksi. (Eihän se sanottua tietenkään ole.)

Näin sitten ilmoituksessa tämän kuvan ja olin myyty:

Se on ihankuin Winstonin ja Impalan sekoitus pentuna. Aikuisena toki ihan erinäköinen ja kokoinen, mutta minä vain koin että tämä on meidän koira. 

Pikkuisen tyttökoiran nimeksi olemme jo antaneet Lillemor.

Hän on syntynyt 3.4. ja painoi syntyessään 200g.

27.4. hän painoi 700 g.

Saamme hakea hänet kotiin kesäkuun alussa.

Lisäkuvia Lillemorista, kasvattaja sanoi että sitä on vaikea kuvata koska se on niin villi...

Olemme nyt onnellisia asiasta vaikka samalla myös haikeita, vaikea selittää. 

Lillemor tulee olemaan niin pikkuinen että minun on yksinkin helppo ottaa se junaan mukaan jne. 

Siitä ei myöskään lähde karvaa, vaan turkki vaatii säännöllistä harjausta ja hoitoa. 

Pidän sen lyhyehkönä, vaikka A sanoi että kasvatetaan se nyt ainakin kerran ihan pitkäksi niinkuin näyttelykoirilla. Saa nähdä :).

Tornitalossa asuu kaksi huippusuloista tyttöä, noin 10-vuotiasta jotka rakastavat koiria ja rakastivat Winstonia ihan yli kaiken. Luulen että hekin tulevat iloiseksi kun saavat tutustua Lillemoriin. 

Ja Lillemor kun se saa leikkiä lasten kanssa, 

kasvattajalla on nimittäin lapsia ja Lillemor tykkää heistä tosi paljon.  

Että tämmöistä tänne. Aika kuluu NIIN nopeasti että me emme ihan oikeasti pysy perässä! Haluaisin pysäyttää ajan juuri nyt. Kevät on minun lempivuodenaikani...se on niin ihana. 

Kaikki kukkii taas,  ja illoissa on ihan oma taikansa. Eikö kaikki tunne sen?

Tulee jotenkin nuoruuskin mieleen. 

Oman elämän kevät. 

Näin keväisin terveisin, 

Milli

Kiitos kommenteista

Jostain syystä en pääse normaaliin tapaan itse vastamaan kommenttikolumniin niin kirjoitanpa tähän. Olen pahoillani etten ole julkaissut/ reagoinut niihin aiemmin mutten ole käynyt blogissa pitkiin aikoihin.
Ja H, en ole saanut tekstiviestiäsi...lähetän sulle oikean numeron.
Tänään ajattelin kirjoittaa vähän kuulumisiani tänne, jos nyt saan tämän tekstin julkaistua.
Ollaan kuulolla,

Milli

Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista

Kiitos kaikille kommenteista. En ole käynyt blogissa taas pitkään aikaan, mutta nyt tuntuu siltä että olisi aika kirjoittaa.
Tassujen äänien sijasta meillä asuu nyt suru. Se on hiipinyt huoneisiin ja sydämiin.

Meidän rakas, ainutlaatuinen kultapoika Winston nukahti ikiuneen keskiviikkona tammikuun 21., iltapäivällä.
Allergiat ja kroonisen furunkuloosin saimme pidettyä hoidoilla ja lääkkeillä kurissa, mutta lopuksi tuli nivelrikko niin kivuliaaksi ettei enää mitkään kipulääkkeet /ruiskut auttaneet. Ilm. sillä oli myös alkava vatsakatarri ja sitä ei olisi enää voitu lääkitä koska Winston oli resistentti melkein kaikille antibiooteille. Ja niissäkään kivuissa emme olisi voinut helpottaa mitenkään.
Emme olisi enää myös uskaltaneet jättää Winstonia enää yhtään yksin...edes hoitoon jollekin. Olimmekin vuorotellen tai yhdessä sen kanssa ympäri vuorokauden viimeiset kuukaudet.

Winston oli niin suuri persoona,
perheen ja elämän keskipiste,
että se nukkuessaankin täytti koko talon.

Mutta sitten kun nukkumista rakastava rakas koira  ei enää saa nukuttua...se alkoi lopuksi heräilemään joka yö; vaeltelmaan, vaihtamaan paikkaa, läähättämään kivusta. Kokeiltiin uutta ruiskua.
Se huoli toisen puolesta, se sydämen kipu. Sitä on vaikea sanoin kuvailla.
Et joutunut valvomaan yksin, meistä aina joku oli kanssasi. Lohduttamassa, olemassa läsnä mutta eihän se kipujasi poistanut.

If it should be that I grow weak 
And pain should keep me from my sleep,
Then you must do what must be done,
For this last battle cannot be won.

You will be sad, I understand.
Don't let your grief then stay your hand.
For this day, more than all the rest,
Your love for me must stand the test.

We've had so many happy years.
What is to come can hold no fears.
You'd not want me to suffer so;
The time has come -- please let me go.

Take me where my need they'll tend,
And please stay with me till the end.
Hold me firm and speak to me,
Until my eyes no longer see.

I know in time that you will see
The kindness that you did for me.
Although my tail its last has waved,
From pain and suffering I've been saved.

Please do not grieve -- it must be you
Who had this painful thing to do.
We've been so close, we two, these years;
Don't let your heart hold back its tears.

Mutta kyllä me  Winston itketään, ja kaivataan. Vaikka tiedostammekin että sinä et olisi enää jaksanut. Rakkaus ja kaipaus kulkee käsi kädessä.

Rakkaudesta...kuulit varmasti 100 kertaa joka päivä kuinka rakas poika olet ja kuinka hyvin teet asioita. Sinähän olit mm. ihan fantastinen muita koiria kohtaan, vaikka muuten usein olitkin jääräpäinen jässykkä erityisesti kävelyreissuilla. Mutta sillä jääräpäisyydelläkin sinä meidät hurmasit, kaikki sinussa oli rakastettavaa.

Ja ne kaikki pesut, harjaukset ym...tiedän että ymmärsit nekin rakkauden tekona. Tai kun minä nukuin sohvalla, että sinä mahduit hyvin "papan" kainaloon. (Veit parhaimmillasi, selällään nukkuessasi reilusti yli puolet parisängystä )Ym. ym...tiedän että tiesit olevasi rakastettu ja ihan erityinen. Meidän puheluistaikin varmaan puolet käsitteli sinua...ja joka kerta halusimme kuulla sun hengitystä, leikkiääniä tms. Se nosti aina hymyn huulille, onnentunteen sydämeen missä tahansa olikin.

Tunne ja kaipaus ei todellakaan katso karvoja, se on sydämessä. Joka sanoo että "Sehän oli vain koira"...ei ole koskaan akastanut koiraa.
Sinäkin hellit ja suukottelit, ja saimmekin rakkautta monen kymmenen kilon voimalla. Ja sen tunsi...Videopätkällä (jonka lataus ei oikein onnistu) lepäilemme Tornitalon remontin keskellä.
Sanoimmekin aina että on ihanaa kun on koira joka kestää rutistuksen!

Se hetki, jota olimme välttäneet, kieltäneet...  kun jouduimme viemään  sinut eläinlääkäriasemalle saamatta sinua taas mukaan. Olimme valinneet iltapäivän, koska silloin sinulla oli aina päivän paras hetki.
Kävimme vielä kävelemmässäkin, kaikki yhdessä...haistelit ja merkkasit lääkäriasemankin kulmat muistoksi kaikille.

Eläinlääkärissä käynti oli Winstonille tuttua ja se tykkäsi siitä.
Sehän rakasti huomiota.
Mutta se oli erilainen viimeisellä kerralla, vaikka se silloinkin ihan oma-aloittesti kävelli vaa'alle ja punnittavaksi. Sulomuikkunen.
Mehän käytiin "punnitsemassa" sitä tuon tuosta kävelyreissun varrella olevalla asemalla.
Koska se niin tykkäs käydä siellä :). Kuva ei ole tammikuulta.

Kun kaikki oli ohi, palasin sisään varmaan 10 kertaa. Haistamaan ihanan tuoksuista turkkiasi viimeisen kerran, antamaan viimeisen suukon, viimeisen halauksen. Lopulta oli pakko lähteä:

Jeg stryker over din brune pels, men halen din vifter ikke mer.

Øynene dine er lukket igjen, over øyne som ikke ser.

Ditt gylne hjerte har sluttet å slå - aldri mer løpe, hoppe, gå-

Alt er slutt…., det er over nå

Jeg legger hodet mitt ned mot ditt, og tårene drypper som blod.

Aldri mer skal det bli som før - aldri mer ”oss to”.

Som isende kulde inni meg, kjenner jeg noe dør med deg.

Jeg må reise meg, sier de, - jeg går mot en dør. Der ute går livet videre som før.

Jeg snur meg – du ligger så livløs og stille. Du kan ikke komme, selv om du ville.

Skriket vil ut, men jeg lukker min munn.

Hvem var det som sa ”Bare en hund”…..

Sain ihanalta ystävältä kortin jossa luki:

Muistoista aika kasvattaa lohdutuksen.

Ajan parantavaan hoitoon uskoen, Winstonia koskaan koskaan unohtamatta, menemme päivä kerralla eteenpäin. Kevätaurinko paistaa ulkona ja minä mietin kuinka Winston olisi ollut onnessaan auringosta...

KIITOS KAIKESTA URHEA PIENI WINSTONIMME!

Toivomme todella että näemme sinut vielä, 

ja että nyt leikkiä kirmaat rakkaan Impalan ja muiden koiratuttujen kanssa ...

Näihin tunnelmiin tällä kertaa, 

Milli

Hammerfest- maailman pohjoisin kaupunki

Olemme vihdoinkin saapumassa Hammerfestiin, maailman pohjoisimpaan kaupunkiin. Tai ainakin norjalaiset kutsuvat sitä sellaiseksi - usein sitä kutsutaan yhdeksi maailman pohjoisimmista kaupungeista. Tiedä tuota...pohjoisessa se ainakin on.
Yötön yö (kesällä) kestää siellä yli kaksi kuukautta.
Kun olimme siellä oli juuri alkamassa kaamos, joten kuvat ovat kuin illalla otettuja vaikka kello oli vain yhden kahden aikaan päivällä. Iltapäivällä oli jo ihan pimeää, ja viikon päästä meidän käynnistä ei siis aurinko noussut enää ollenkaan.
Aikaa ilman aurinkoakin kestää 2-3 kk.
Ennen kuin saavuimme satamaan laivalla oli pelastushelikopteriharjoitus:

Hammerfestissa asuu noin 10000 ihmistä.
Ennen Hammerfestiin saapuessa  meitä "tervehti" Lumikki/ Snøhvit, suuri maakaasukenttä. Hyvin paljon keskusteltu projekti, sillä sitä pidetään suurien hiilidioksiidipäästöjen vuoksi vaarallisena herkälle Barentsinmerelle.

Hammerfest:

Luulisi ehkä että täällä on todella kylmä mutta niin ei ole. Golf-virta on lämmin virta, ja yli kymmenen asteen pakkasia ei juuri ole.
Hammerfestin satamassa on Jääkarhuklubi/ museo jossa ilmanmuuta piti käydä:

Museon näyttelytiloista löytyy mm. täytettyjä jääkarhuja, hylkeitä, ilveksiä, susia, jne.

Hammerfestin Jääkarhuklubi (www.isbjornklubben.no) on museo, joka esittelee Hammerfestin historiaa Arktisena metsästys ja kalastus keskuksena.

Tutuistuimme myös kaupungin keskustaan:

Moikka!

Satamassa meille toivotti hyvää merimatkaa venäläinen haitarinsoittaja hymyn kera...

Minä toivotan itselleni ja sinulle joka ehkä satut täällä käymään hyvää joulukuista keskiviikkopäivää. Kello on vasta kuusi, olen ollut jo puolisen tuntia hereillä.
Ulkona tuulee kovasti...Ruotsiin onkin luvattu myrskyä.
Mielen täyttää kiitollisuus siitä että on lämmin koti.
Minulla on muuten netin aloitussivuna Positiivareiden joulukalenteri joka on tänä vuonna erityisen ihana: Tommy Tabermannin ajatuksia ja kaunista, rauhallista musiikkia.
Sen lisäksi olen jo jonkin aikaa aloittanut aamuni niinikään Positiivareiden Ajatusten aamiaisella...tänään siellä luki:

Ethän koskaan ajattele, ettet olisi kyllin hyvä, 
sillä muut ihmiset näkevät sinut juuri sellaisena 
kuin sinä itse näet itsesi.

Kivan tsemppava teksti :D....
Näihin ajatuksiin ja tapaamisiin,

Milli

Ilon aihe!

Olen kirjoittanut KOKO yön gradua. Mulla oli TOOOSI pitkä paussi, sitä kutsutaan hienolla nimellä  prokrastinoinniksi.
Suomeksi ihan tylysti sitä kutsutaan viivyttelyksi, aikaansaamattomuudeksi, asioiden tekemättä jättämiseksi tai lykkäämiseksi. Tämän lehtijutun mukaan 95% opiskelijoista kärsii siitä. Joten yksin en vaivani kanssa ole:). Se voi olla jopa terveydelle haitallista. En tiedä mikä minulle tuli--- oliko prokrastinoinnin vikaa vai kaikki remontit ym. jotka painoivat päälle mutta anyway verenpaine kohosi kesän aikana. Nyt on taas kunnossa ja virtaa kirjoittaa.
En ole kulkenut kameran kanssa pitkään aikaan...mutta etsinpä jonkun kauniin kuvan Hurtigrutenin reissusta. Sen jutunkin voisin kirjoittaa loppuun jossain vaiheessa.

Pieni hylkeenpoikanen Jääkarhumuseosta tms. Hammerfestista. Eli vähän esimakua...muistaakseni se oli seuraava satama kuvakertomuksessa.

Ja toinen suloinen ---ei ehkä ihan yhtä herttaisen näköinen kuin tuo hylje---mutta se on herttainen.
 Jos sitä huvittaa. Aina ei huvita, mutta kiva se on silloinkin. Ja RAKAS aina. Eli Winston.

Kuva otettu syksyn aikana...sehän se ainoa jota kuvataan, haha:)).  Kyllä sillä on ollut pahana tuo furunkuloosi ja enää ei mitkään antibiootit auta. Aloitimme kortisonin ja sillä se on pysynyt suht. kurissa. Tuossa kuvassa yritin laittaa omat sukat sen jalkaan ettei nuolisi. Eihän se voi jatkuvasti elää kauluksenkaan kanssa...
Mutta nuo sukat nyt ei toiminut alkuunkaan...sisällä oli luonnollisesti vain tarkoitus. Sillä on ulkotossutkin joita "inhoaa". Näillä sukilla se sitten käveli niinkuin ihmiset uimaräpylöillä - nosteli korkealle ja lopulta jämähti paikalleen. Eihän siitäkään mitään tullut.
Eikä se nyt taas ole niin paljon nuollutkaan. Kipulääkkenä joudumme nyt käyttämään Tramadolia koska Rimadylia ei saa kuulemma antaa yhtäaikaa kortisonin kanssa...Me ollaan kuitenkin päätetty että kipeä ei Wimpun tarvi olla.
Tuossa se nyt nukkuu mun jaloissa ja kovasti oli taas iltavillissä eilen :D.

Enpä jaksa odottaa että täällä blogissa kukaan enää kävisi...viime päivityksestä kohta puoli vuotta. Enkä tiedä yhtään milloin into /aikaa seuraavan kerran. Nyt tulee kyllä istuttua koneella enemmän kun teen tuon gradun. Mun on nimittäin pakko. Aika loppuu...

Oikein ihanaa torstaita meille kaikille !