Talvi muumilaaksossakin

Törmäsin netissä Suomea matkailukohteena mainostavalla sivulla niin ihanaan kuvaan muumilaaksosta. Se haltioittaa aikuisenkin mielikuvituksen.

Tähän teemaan sopiikin minun uusi "taulunkoristelu" osastolla. 

Talvi. Lumi. Hiihto.

Kos? Mikä sana vastais suomessa...se on ikäänkuin synonyymi ruotsinkielen mys.

Viihtyisiä hetkiä...sanotaanko niin:)

Jos jollakin on parempi täysin suomalainen sanaehdotus niin otan mielellään vastaan. 

En ole kyllä vielä kerennyt hiihtämään ja nytkin olen koko viikonlopun töissä. Meidän talon asukkaat ovat käyneet jo pitkään hiihtämässä...poliiseilla on käytävässä voitelupöytä. Silloin kun ei vielä ollut tarpeeksi lunta kävivät Torsbyn hiihtotunnelissa. Siellä voi hiihtää vuoden ympäri. 

Jos joskus oikein hiihtokärpänen iskis...

Siihen asti oikein viihtyisää viikonloppua. 

Minä lähden kaksoisvuoroon sairaalaan:)

Kun kaipaa tassujen ääniä

Laitoin just kahvikoneen lämpiämään ja kirjoittelen sillä aikaa pari riviä. En taaskaan saanut itse vastattua kommenttiin, turhauttavaa.

Kiitos Scarlet onnitteluista. Me todella odotetaan Lillemoria innolla ja kaivataan koiraa taloon. Sen kaipauksen meidän Impala ja Winston meihin rakkaudellaan herätti. Siitä että meillä oli karvainen perheenjäsen tuli niin tärkeä osa meidän identiteettiä, ja antoi niin paljon. Koirathan oli ihan keskipisteitä meidän elämässä. 

Nuo kaksi koiraihanuutta muutti meitä ihmisinä valtavasti, enkä kaipauksen tuottaman kivunkaan vuoksi antaisi koskaan niitä vuosia pois. Joka päivä muistamme heitä kaipauksella, juttelemme heistä jne. Sydämestä kouraisee ihan oikeasti: fyysisesti ja henkisesti ja se tekee kipeää. 

Vieläkään en tahdo uskoa että tämä viimeisin, Winston, Wimppu mamman kulta on pois. Antaisin mitä tahansa että saisin sen viereeni.

Rakkaus ihmisen ja koiran välillä on jotenkin niin aitoa ja kaunista, ja Winstonin ja Impalan muistoksi istutamme kaksi kaunista puuta Tornitalolle, 

niiden istutusmultaan sekoitamme vähän polttotuhkaa.

Vähän epäselvä kuva- netistä lainattu. 

Mutta tällaisia koristekirsikkapuita istutamme kaksi. Ne kukkivat aina kauniisti näin keväällä - lempivuodenaikanani. Tänäänkin ihailin niitä Oslossa. 

Hoitelen sitten puita rakkaudella, ja Lillemorille kerron niiden varjossa tarinoita maailman ihanimmista "koira-isoveljistä". 

Minä olin eilen ihan superaktiivinen yövuorojen välissä...tavallisesti satsaan ensisijaisesti lepäämiseen. Anyway,  ensin olin keskellä päivää keskustassa onnittelemassa yhtä työkaveria joka meni maistraatissa naimisiin ja sen jälkeen lounaalla. Sen jälkeen tehokasta nukkumista pari kolme tuntia kunnes lähdin vanhojen työkavereiden kanssa illalliselle. Me kutsumme porukkaa varaperheeksi...ja tapaamiseen tuli yksi entinen lempityökaveri jota en ole tavannut pitkään aikaan muuton takia. Oli vain mentävä vaikka väsytti. 

Tänään otankin ihan rennosti vaikka onkin vuotuinen Holmenkollen-stafett ja meidän osastolla oma joukkue! Olis voinut mennä iltapäivällä heiaamaan ja sen jälkeen sushille ihan tuohon meidän viereen. Mutta taidan jättää väliin...

Juon nyt sen kupin kahvia ja katson jakson englantilaista krimiä NRK-tv:ltä. En tiedä näkyykö Suomessa mutta kannattaa kurkata. Siellä on usein monia hyviä sarjoja, paljon englantilaisia joista tykkään kovasti. 

Kuulumisiin, 

Milli

Home, sweet home

Kotihan on siellä missä sydän on. Se on ihan totta.
Jos taas ajatellaan "kuoria, rakennuksia" jossa sydämet fyysisesti sykkii, niin minulle kovin rakas paikka on Valkoinen talo, joka on nyt ollut vuokrattuna reilun vuoden. Sinä aikana olemme asuneet pääasiassa Oslon asunnossa. (Kesän olin Tornitalossa vaikkei se olekaan valmis).

Helmikuun alussa otamme takaisin valkoisen taloon, tarvitsemme ja pidämme sen vapaa-ajan kotinamme ainakin niin kauan kunnes Tornitalo on valmis...

Iloitsen ihan valtavasti ja mieli kumpuaa ideoita ja haaveita.

Sydämeni valtaa erityinen levollisuus,  kun avaan nuo talon pariovet ja astun talon sisään

Ensi kesänäkään en haluaisi varmaan olla missään muualla kuin pikkukaupungissamme...niin ajattelin viimekin kesänä asuessani keskeneräisessä Tornitalossa. 

Siellä on kaikki mitä kesältä kaipaan, säästä riippumatta.

Jotain pieniä muutoksiakin aiomme talossa tehdä, 

isot saavat odottaa kunnes tiedämme mitä talolle lopullisesti teemme. 

Thuijat ovat muuten aikoja sitten kasvaneet korkeammaksi kuin tuo puuaita, viime kesänä tasoitettiin ensimmäisen kerran latvat. Korkeutta pensaille jätettiin 190 cm. Ja thuija-aita on niin tiheä että pihalle eikä terassille näe enää mitään:).

Ps. Niille jotka eivät tiedä niin valkoinen talo nimitys on pikkukaupunkimme asukkaiden antama. 

Itse kutsuimme taloa ensin kadunnimellä, 

mutta kun muut puhuivat valkoisesta talosta se tarttui meillekin, ja tuntuu nyt ihan omalle. 

Näissä tunnelmissa yritän taas saada unen...

Milli

Hiihtämisen iloa vuoristossa

Hei taas!

 Yhtenä tavoitteenammehan oli tänä jouluna hiihtäminen, pitkästä aikaa ja yhdessä. 

Se oikeastaan melkein jännitti:).

Jouluaattona emme kerenneet ladulle, ladut eivät olleet nimittäin valaistuja ja kirkon (alkoi kl 14) jälkeen alkoi jo kunnolla hämärtymään. Mutta...

Joulupäivänä me sitten pääsimme kokeilemaan uusia suksiamme ja elvyttämään ruostuneita hiihtotaitojamme.

...varoitus kuvaryöpystä...

                   Mieheni voiteli kaikkien sukset, laittoi kyllä pitoakin mutta reilusti myös luistoa.
                   Sitä ei ehkä olisi tarvinnut...ilmeni nimittäin että ladutkin olivat vielä aika jäiset:).

Ei se sinänsä haitannut, minua lähinnä huvitti tämä yhdistettynä sulavaan hiihtotyyliini...
voitte arvata että olin erittäin sporttinen näky. En päässyt ylös pienintäkään mäkeä jouhevasti,
ja joka alamäessä kaaduin muutaman kerran.
Nauroin välillä niin että en senkään vuoksi meinannut päästä sukset jaloissa lumesta edes ylös...

Mieheni kannusti ja odotteli kiltisti minua...hänen hiihtotaitonsa eivät vaikuttaneet yhtään ruostuneilta ja välillä hän halusikin mennä omia menojaan.

Liekö harjoittellut salaa?

                                        Sieltä minä tulen, ylväästi kuin lumikunigatar.

Pelkään palelemista joten olin varmuuden vuoksi laittanut tuollaisen tuubikaulurin joka osottautui ensimmäisen 100 metrin jälkeen liian kuumalta valinnalta. Myös pipo tuntui hiostavalta...siksi se on nostettu noin hassusti ylös. Muutenhan olin ostanut itselleni ihan uudet hiihtohousut ja takin...ja ne toimivatkin todella hyvin. Olimme kaikki todella vaikuttuneita että niin "ohuet" vaatteet olivat niin lämpimät...ja todellakin tuulenpitävät (Swix).

Valitsimme tietämättömyyttämme ensimmäisenä hiihtopäivänä erittäin vaativan lenkin joka alkoi ainakin kilometrin mittaisella nousulla ja päättyi 10 km? päästä jonkinasteiseen jäiseen slalommäkeen joka olisi pitänyt laskea alas tavallisilla suksilla...Kiltti ja niin kärsivällinen mieheni yritti tuoda minua alas hiihdonopettajan tapaan (hän on erittäin taitava slalomissa) mutta lopulta jouduin itse antamaan periksi ja kävelin sukset kädessä alas.
Olen tullut niin araksi että kaatumisen pelko melkein lamauttaa kaiken aivotoiminnan, haha. 

Ladut kulkivat ihan mökkialueen vierestä. Se mahdollistaa todella mukavan ski-in, ski-out mökkeilyn. Alueella on käytetty paljon tätä kaunista vanhaa aitamallia,
joka sulautuu kauniisti luontoon.

         Sää oli joulupäivänä aika pilvinen, mutta luonto ja ympäristö siitä huolimatta huikean kaunis.

Tapaninpäivänä oli puolestaan upea sää, auringonpaiste ja pakkasta -10...joka  ei taaskaan tuntunut yhtään kylmältä.
Suksiin ei laitettu nyt luistoa, mutta pitoa sitäkin enemmän. Ja pitihän ne, en saanut alkuun niitä liikkumaan. Ja taas nauratti.

Tällä kertaa onnistuimme valitsemaan "normaalin" hiihtoreitin, jossa ei ollut kilometrin pituisia nousuja/ jyrkkiä laskuja. Enkä kaatunutkaan kuin kerran:). Hyvä minä!

Oikein valitseminen ei välttämättä ole helppoa, 

koska kylttejä erilaisille hiihtoreiteille on todella paljon...

Nordseterillä on toki hyvä palvelukeskus josta olis voinut käydä kysymässä.

Me kokeiltiin onneamme ja tapaninpäivän reittivalinta olikin napakymppi.

                              Luonto oli niin taiaomainen, että välillä piti pysähtyä kuvaamaan.
                                    Muuten vain huokailimme ... olemme kuin postikortissa:

Tällainen on Norjan maastohiihtoparatiisi, Nordseter. Käytännössä se tarkoittaa SATOJA kilometrejä erilaisia hiihtolenkkejä todella kauniissa vuoristomaisemassa. 

Suosittelen!

Se mistä en saanut napattua kuvia oli ne lukuisat koirat joita laduilla näimme. Ne juoksivat joko vapaana tai sitten erityisissä valjaissa. Niin mukavan näköistä touhua ja iloisia koiria.
Arvelimme ettei Winston kuitenkaan ole "hiihtokoira",  mutta sillä on monta muuta lahjakkuutta:).
Ja se odotteli meitä innokkaana kun lampsimme hiihtolenkiltä mökille ja saunomaan.
Sauna, joka kruunaa talvisen ulkoilun.
Rentouttaa sieluun ja ytimeen asti.

Jos et ole pitkään aikaan hiihtänyt anna sille uusi mahdollisuus!
Hiihdellään  rauhassa, tahdin saa nyt määrätä itse kuntonsa mukaan ilman suorituspaineita. Hiihto on nivelystävällinen ja kaikkia lihaksia tasaisesti rasittava liikuntamuoto.

Melkein näyttäis että minunkin menoon on jo toisena päivänä tullut linjakkuutta:). Vai mitä?
Ehkä kuvittelen, mutta ei sekään kyllä mitään haittaa. Heti aion mennä Holmenkollenille hiihtelemään kun latuja on siellä enemmän kuin yksi käytössä. Sitä ainokaista pyritään pitämään päivittäin yllä tekolumen avulla.
Kollenin lumi- ja latutilannetta saa seurata täältä.

Ihanaa päivänjatkoa toivottelee hiihtokärpäsen puraisema

Milli